keskiviikko 5. elokuuta 2020

Tavastien vaellus 2019 eli Sinne ja takaisin

Vaellusta suunniteltiin pari vuotta ennen kuin löytyi sopiva kesä toteuttaa se - eli tarpeeksi vähän muita partiotapahtumia. Hyvää kannattaa odottaa. Oma eräoppaamme Katja suunnitteli meille reitin Urho Kekkosen Kansallispuistoon Saariselän lähistöön. Tavoitteena oli huiputtaa Sokosti.

Tavastit aloittivat Lapin valloituksen kolmessa aallossa ja eri kulkuvälineillä. Ensimmäiset seitsemän reipasta hakivat kokemuksia myös Lapin piirileiriltä Kajahukselta. Matkustusmuotona pikkubussi, tunnelma tiivis. Emilia ja Eemeli matkustivat yöjunalla Kemijärvelle. Hytissä oli epäilyttävän näköiset valaisimet. Ihan kuin valvontakamerat. Tai ehkä naamiointi oli vain epäonnistunut. Tätijaosto lensi sinivalkoisin siivin Ivaloon ja siitä reittibussilla Saariselälle odottamaan omaa bussiamme. Katja ja Pirjo bongasivat menestyksekkäästi järviä ilmasta käsin. Mervi aloitteli hammasta kiristellen villasukkaa. Ohje ei ollutkaan niin helppo kuin ensivaikutelmasta sai. Porot olivat sankoin joukoin vastaanottamassa meitä.


Armeija marssii vatsallaan - niin vaeltavat myös partiolaiset. Ennen koitosta kokattiin Kiilopään parkkipaikan vieressä ja samalla pakattiin rinkkoja ja/tai uudelleenjärjesteltiin niitä, vaihdettiin vaatetta ja muuta huoltoa. Tunturiin lähtö viivästyi parilla tunnilla, mutta se ei vaeltajien intoa lannistanut. Ns. täyspakkaukset selässä valloitettiin ensi alkuun Kiilopää. Jälkikäteen ajatellen se ei kaikkien mielestä ollut maailman järkevin idea - kuluttaa nyt energiaa ja kroppaa moisella, kun tunturin olisi voinut kiertääkin. Pari päivää menee aina kehon tottumiseen kantaa rinkkaa selässä. 

Vaellukselle lähdettiin ns. isojen kesken. Talvivaelluksen selvittäneet tarpojat hyväksyttiin mukaan. Ensimmäisellä yöpymispaikalla vastassa oli - kuinkas ollakaan - perheleiri. Alkuinnostuksen vallassa olevien tavastien oli hyvin vaikea olla hiljaa pikkuisten nukkumaanmenoaikaan telttoja pystyttäessä. Meillä oli iltauinnit, -pesut ja -palat vasta edessä. Voi niitä raukkoja, jotka olivat teltalleen valinneet rantatontin.

Parin päivän päästä hiljaa olo ei ollut meille enää yhtään vaikeaa. Yleisön pyynnöstä heimoneuvostokin järjestettiin päivällisen jälkeen, jotta ryytyneimmät saattoivat kömpiä aikaisemmin telttaan nukkumaan. Kaikki eivät jaksaneet odottaa iltapalaherkkujen valmistumista. Listalla oli vaelluksen aikana persikkapiirakkaa?, munkkeja, popcornia, suklaavanukasta, marjakiisseliä. Näissä heimoneuvostoissa ei onneksi ketään äänestetty ulos, vaan kerrattiin seuraavan päivän reittisuunnitelmat ja keskusteltiin mahdollisista muutoksista.

Tusinan eri-ikäisen ja -kuntoisen taivaltajan ryhmän on vaikea pysyä kasassa. Kun nopeimmat ovat taukonsa pitäneet, viimeiset vasta saapuvat taukopaikalle. Joukkio jakaantuikin kahteen porukkaan: nopeisiin, jotka toisena päivänä kulkivat myös vähän pidemmän ensimmäisen etapin. Rauhallisemmat taivaltajat jakautuivat kahteen: normivaeltajiin ja sauvakävelijöihin. Muut saivat käsille harjoitusta vain rinkkaa nostellessa, mutta vanhimmat ja viisaimmat harjoittivat käsiään joka metrillä. Sen kerran kun vaellukselle lähtee, siitä pitää nauttia koko keholla. Jos nuoriso olisi innostunut reippailemaan liian nopeasti, sauvoilla olisi voinut myös harjoittaa keihään heittoa muistuttamaan perän pitäjien olemassa olosta. Purojen ja jokien ylityksissä sauvat olivat hyvin kysyttyjä ikään ja kuntoon katsomatta. 

Vaelluksella kannetaan vain tarpeellista, ei mitään ylimääräistä. Ei edes kahta täyttä juomapulloa vettä, jos kartan mukaan kävellään puron vartta pitkin. Aina voi sitten täydentää. Paitsi jos joki on kuivunut ja siellä täällä on vain pieniä seisovan veden lätäköitä. Juomavettä voi ottaa turvallisesti vain virtaavasta vedestä.

Luulammilta lähdettäessä rauhallisemman etenemisen (ja lyhyemmän matkan) ystävät joutuivat kokemaan juuri tämän karttavesiharhan käytännössä. Vettä jouduttiin säännöstelemään ennen kuin täyttöpaikka löytyi, vaikka lämpötilan puolesta nestettä olisi pitänyt juoda tavallista enemmän. Ei hyvä yhdistelmä. Lounaspaikalle saavuttaessa tämä joukkio saapui ensimmäisenä ja yllätti itsensä. Kerrankin saimme aloittaa rennosti ottamisen ensimmäisinä.

Matkalauluksi valikoitui hyvin nopeasti Dodo-sorsa. Eemeli-nimisen jukeboksin valikoima oli laaja, mutta Dodon kohdalla neula jäi pyörimään paikalleen ja kohta ko. sorsa lenteli kaikkien korvamatona. Onneksi Sokostin huiputus oli jo kolmantena päivänä, jotta kännykällä saatiin googlattua kaikki sanat. Pelkkä ensimmäinen säkeistö ja kertosäe alkoi ottaa hermoon. Uteliaisuuskin oli herännyt: mitä kaikkea sen sorsan seikkailuihin kuuluikaan.

Luirojärvellä meidän saunavuoron vei joku vanhempi pariskunta. Siinä meni lasten (ja vähän vanhempienkin) nukkumaanmenoajat plörinäksi. MRRR. Sama pariskunta kummitteli pitkin vaellusta ja hyvässä vaellus- ja partiohengessä heitä (niitä) piti vielä tervehtiä hyväntuulisesti.

Muita kummallisia vaellusjoukkioita oli saksalaisten partiolaisten ryhmä. Paitsi että he valtasivat epäeränkävijämäisesti nuotiopaikat ja laavut, he myös raahasivat mukanaan ruokatarvikkeita lasipurkeissa, sipulit ja perunat tuoreena yms. Me ruokien kuivaamisen ammattilaiset ja rinkan punnitsijat suorastaan kavahdimme moista.

Vaelluskamojen hifistelyllä ei tällaisessa seurassa pääse pätemään. Täytyy olla jotain muuta, esim. irtoteetä ja teesiivilä (Jari), kasvikirja ja kudin (Johanna), jättikokoinen teemuki (Mervi).

Kun muut lähtivät Sokostia huiputtamaan, Pirjo ja Mervi jäivät Raappanan kammille rinkkavahdeiksi. Pirjo korjaili aikansa kuluksi mm. Emilian makuupussia ja seurusteli vanhemman pariskunnan kanssa. Aikanaan kammi oli ollut varaustupa, jossa he oli nuorempana yöpyneet. Nyt kammi oli päästetty ränsistymään. Viehättävänä hätämajoitteena se toki vieläkin toimi. Mervi jatkoi treffejään nukkumatin kanssa huiputuksen ajan.

Paratiisikurun läpi vaeltaminen osui hyvin koleaksi, tuuliseksi ja sateiseksi päiväksi. Matkalla kuruun reittimme oli kivikkoinen, harmaata kiveä ja ruskenvihreää sammalta ja kortta. Kurua lähestyttäessä puron varrella alkoi sammal hehkua vihreänä. Se oikein korostui ankeassa ympäristössä. Varsinainen kuru oli vihreä keidas kera lammen rakkaisten tunturinseinämien välissä. Olo oli kuin hobitilla laskeutuessamme seinämää paratiisikuruun. Kivenmurikat lonksuivat jalan alla ja vain toisella kädellä saattoi etsiä seinämästä tukea. "Olisiko tänne ollut helpompikin reitti? Olisikohan jostain mennyt joku polku?" Muutaman kerran synnyt syvät ehtivät laukata laskeutujan mielessä.

Kurussa piti olla lounastauko, mutta päätimme pärjätä pelkällä näkkileivällä. Vettä satoi, eikä mihinkään saanut koko porukan kattavaa katosta pystyyn. Kohti seuraavaa tupaa, kiitos.

Kurusta lähdettäessä pääsimme taivaltamaan hienossa hiekassa - kuin hiekkarannalla. Vain se ranta puuttui. Tai ehkä vesi oli vain kadonnut tuhansien vuosien aikana ja hiekka jäänyt. Vaelluksen varrelle osui keloja jos jonkin muotoisia, vanhoja metsäpalojen merkkejä, rakkaa, lunta, eläinten luita, poro tai peura vasansa kanssa, puroja, jokia, suota ja tietenkin tuntureita ja metsää. Kuukkeleita ja sopuleita bongasimme useamman kerran. Johanna oli virallinen kasviopin vetäjä, Jari niiden ja koko vaelluksen kuvaaja.

Viimeisen vaelluspäivän harmaus ja sade ei haitannut. Kun Niilan autiotupa osui sopivasti matkan varrelle, se käytettiin kuitenkin hyödyksi ja tehtiin sekä syötiin lounas sisätiloissa. Tarkoitus oli myös vähän kuivattaa vaatteita kaminan lämmössä, muttei se oikein onnistunut. Mökki oli kosteusprosentiltaan vähintään kasvihuoneen tasoa. Ikkunat valuivat vettä - sisäpuolella.

Nostaessamme rinkkoja selkään tuvan pihalla jatkaaksemme matkaa tapasimme vaellusporukan Salosta. Oli heidän vuoronsa vallata kämppä sateensuojaksi. Noilla leveyspiireillä kohtaaminen oli kuin naapureihin olisi törmännyt.

Iskujoukko Katja, Sonja ja Eemeli lähtivät viimeiselle yöpymispaikalle vaeltaen. Bussiin eivät kaikki olisi kerralla mahtuneetkaan. Loput askelsivat lähes juoksujalkaa Kiilopään parkkipaikalle. Rinkka oli nyt jo lähes tyhjä ja askel kevyt, kun Suuresta Seikkailusta oli selvitty. Sauna ja kunnon sisätilat odottivat illalla Lapinhämeen leirikeskuksessa. Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä viimeinenkin yö teltoissa pihalla, mutta perinteisessä kesäsäässä sisätilojen kutsu voitti.

Säiden puolesta vaellus oli hyvin monipuolinen: hellettä, viileää ryyditettynä sateella ja kylmällä pohjoisella vastatuulella ja ihan sopivaakin (kuivaa, eikä liian kuumaa) säätä pääsimme testaamaan. Oikeastaan vain pakkanen ja lumisade puuttuivat. Viidellä vaeltajalla oli rakkoja varpaissa ja yhdellä irtosi kengästä pohja puoliksi. Laastareilla ja jesarilla kaikki kuitenkin pääsivät turvallisesti perille sataa kilometriä viisaampina tai ainakin rikkaampina. Lapinhämeen keittiössä teekupin ja korttipelin ääressä alkoi jo uusien retkien suunnittelu ja vaellusblogien lukeminen.


-Mervi

Lisää kuvia vaellukselta löydät täältä: tavastit.kuvat.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti